Tällä kertaa Valokuvatorstaissa kuvattiin Marjo Niemen romaanista Miten niin valo (Otava 2008) lainatun tekstin herättämiä mielikuvia.
"Lähellä oleviin ihmisiin on joskus pitkä matka muiden kautta. Ihminen haluaa apua, että joku näkisi piilotetun, tiedostamattoman, syvimmän. Lähellä näkö häviää, korvat muurautuvat umpeen. Mutta ettei aina tarvitsisi rakkaimmalle vääntää kaapelista, puhua kielillä, jokaisella, maalata talon seinään, leipoa leipään, kutoa sukkaan, piilottaa pakettiin, kun jokin olisi joskus helppoa, vaivatonta, kun yhteys olisi luotu lumesta kaikkina vuodenaikoina, lehdet haravoitu, kun saisi yhteyden joka olisi aina auki. Eikä saa. Ja pitäisi. Ja siinä sitten ihmiset lähekkäin, valovuosien päässä ja jokaiseen sattuu." (ss. 107-108)
Vaikka luin tekstiä useampaan kertaan, aina sama lopputulos. Jotain surullista tässä hetkessä on. Lähellä, mutta erkanemassa.
1 kommentti:
Todella haastava aihe! Tosiaan haikea tunnelma, toisaalta valo mukana... Olet onnistunut hienosti kuvaamaan surullisenkauniin fiiliksen, onnittelut!
Lähetä kommentti